Aristoteleen piippu

Kansi: Mikko Hallikainen. ”Syksyn jumala”, öljy alumiinille 2019.

Aristoteleen piippu

Antilitteram

Mikko Ilmari Hallikaisen maalaus ”Aristoteleen piippu” (2020) antaa aihetta taideteoreettisille tulkinnoille ja käsitteille, kuten viitteen René Magritten maalaukseen ja sen sanoihin ”Ceci n’est pas une pipe”, ”Tämä ei ole piippu” (1929).  En kuitenkaan lähde seuraamaan objektin ja kuvan suhdetta sen kummemmin vaan pudottaudun maalauksen elämään, joka on syntynyt kosketuksesta.

Hallikaisen teoksissa sanat tai nimet ovat vietteleviä kutsuja tai rotanloukkuja, taiteilijalle itselleen ”sana on kuva” ja ”Aristoteles mainio muisto, ei viite”. Hallikainen pohtii ”Pitikö Aristoteles maalauksista ja oliko piippu puhaltelun vai imemisen väline. Kuka on Hän? Mitä kerrotaan ja miksi nimet ovat? Ollaanko opitun kartalla oppimassa?”

Teos on itsensä minä

Sana Hallikaisen teoksessa on materiaalia, maalaus suutelee synteettistä kubismia, sen fyysistä, kouriintuntuvaa todellisuutta, joka inhoaa illuusiota ja imitaatiota ”trompe l’esprit cubista”! Hallikainen on kuitenkin uskoton analyysille ja rynnii kohti dadan anarkiaa. Teos syntyy hetkessä ja aleatorisessa, sattumanvaraisessa liikkeessä. Teos on epäkompositio ja itsensä minä.

Hallikaisen teokset koostuvat kaikesta käsilläolevasta materiaalista ruokalistasta haarukkaan. ”Ympäristö suorastaan laulaa ottamaan osaa kulloiseenkin innostukseen”, kertoo taiteilija. Jos tämä ei ole puhdasta ”arte poveraa”, niin taktilismia kuitenkin. Futuristien julistama taktilismi ei halua alistua näköaistille vaan julistaa kaikkien aistien vapautta: kosketus, kinestiikka, äänet ja rytmit ovat maalarin työvälineitä.

Taide. On kosketusta. Musiikki on kosketusta ja maalaus on kosketusta, taiteilijan materiaan jättämä jälki, soinnin skaala. Siveltimen jälkeä ja sen liukumia ei kukaan toinen olio tai edes kone, pysty sellaisenaan toistamaan. Hallikaisen teoksissa puhuttelee juuri hienovarainen kosketusjälki, joka yltyy aina raakaan aggressioon.

Luonnokset, tai kuten taiteilija sanoo ”piirrot”, syntyvät nopeasti kädenulottuvilla olevilla hiilillä ja kynillä, joita säestävät luonnonkukilla ja lehdillä hierretyt värihohteet. Taiteilijan kosketus sulautuu materiaaliin; luonto ja sen henki ovat läsnä.

Teos ottaa vastaan sateen tai kaatuneen viinin, ateljeepuutarhan tuoksun ja nuotiolla paistuvan kalan, mutta myös ihmisen jättämän jäljen; innostuksen, angstin, veren ja rakkauden. Pimenevässä illassa maalauksiin hiipivät myös puutarhan kaikki eläimet; ketut, kissat ja linnut, kallot, sarvipäät ja pyhimykset.

Mikko Hallikainen. ”Black self with Richard Comte”, öljy alumiinille 2020.

Votiivi vai woo-doo?

Hallikaisen figuuri on primitiivisen votiivihahmon kaltainen, Willendorfin Venus tai tyylitelty ukkeli. Hahmot pursuavat erotiikkaa ja kuoleman kuiskausta, mutta rituaali-votiivista poiketen Hallikaisen hahmo on maallisen elämän riutuva subjekti, tunteineen ja kipuineen. Vaikka piikein lävistetyt hahmot muistuttavat joskus woo-doo-nukkea, on maalauksissa pikemminkin vahva elämän maku ja tahto elämään. ”Taiteen ydin on elämisen ehto, jota ollaan kaiken aikaa etsimässä”, kertoo Hallikainen.

Elämänlankana kulkee taide ja musiikki, sointujen aallokko, jossa siveltimen jäljet lyövät maalauksen rantaan. Hallikainen on vahva koloristi. Lämpimiä maavärejä rytmittävät raikkaat siniset, punaiset ja keltaiset, tumman viivan kirskuessa päättäväisyyttä. Uusimmissa maalauksissa puhaltaa kostea sirocco-tuuli, muodostaen sinne tänne hiekkamyrskyjä.

Maalaukset ovat saaneet valoa ja myös valkoisuutta. Valkoinen on maalarin tukahdutusleikki, jossa liekki ei kuitenkaan sammu. Ylivalottunut tunnelma julistaa samaa rohkeutta, jolla taiteilija mustaa, peittää ja murskaa väriä kankaalle. Hallikainen saavuttaa maalauksen esteettisen kärjen, vähääkään sille nöyristelemättä, ja juuri siksi.

MK.