Arto Väisänen piirtää kudosmaisia, luonnollisia organismeja tai rakentaa visuaalisia lavastuksia, joissa risteilee useita lomittaisia hetkiä ja tapahtumia. Teosten keskiössä on figuuri, joka kutoutuu ympäristöönsä ja lomittautuu toisiin kehoihin. Se ikään kuin kasvaa ja koostuu tai hajoaa ja häviää orgaanisessa tapahtumassa.
Kansikuva: Arto Väisänen. Toiseksi tuleminen (2020).
Piirtäminen
Viiva on Arto Väisäsen tärkein elementti. Orgaanisesti etenevä, karkaileva ja toisinaan dekoroiva viiva muodostaa linjastoja ja solmukohtia, se yhdistää ja erottaa. ”Viivan on oltava vapaa, sen pitää mennä omia reittejään kuin linnun lento, jota ohjaa sen oma luonto”, summaa taiteilija.
Piirtämisen viehätys liittyy sen syntyprosessiin, välittömään kehon ja mielen liikkeeseen. Piirustus operoi sekä muistojen, että vielä tuntemattomien kokemusten ja hahmojen parissa. Piirtäjä hahmottaa uutta olemassaoloa ja olemusta, vasta syntyvää.
Antiikin Kreikan käsite Mètis viittaa liikkeelliseen älykkyyteen, joka kohdistuu juuri tapahtumassa oleviin asioihin. Mètis on ennakoimaton ja muuttuva. Se ei heijastele jo tapahtunutta vaan näyttäytyy samanaikaisesti teon hetkellä. Juuri tästä on kysymys myös piirtämisessä, liikkeestä tilassa ja ajassa, jossa piirtäminen tapahtuu.
Viivaryteikön salaisuudet
Spontaani, miiminen piirtäminen alkaa tyhjästä, ilman suunnitelmia. ”Mielikuvia nousee piirtämisen kuluessa, ensin sumeina hahmoina, lopulta tarkentuen”, kertoo Väisänen.
– Ei minulla oikeastaan ole mielikuvia ennen piirtämistä. Yleensä niitä tulee hetken piirrettyäni, aluksi sumeina, mutta tarkentaen lopulta. Joskus voi hyvinkin pitkällä olla piirros, eikä mielikuvia tule. Joskus ei tule ollenkaan tai ei sillä hetkellä tunnu siltä. Myöhemmin ehkä, vuosienkin päästä, kun katselee keskeneräisiä töitä, pursuaa ne heti erilaisia aiheita. Kaikenlainen rujous ja keskiaika minua kutsuu ja niitä alkaakin ensimmäisenä näkemään viivaryteikössä.
Arto Väisänen. Mitä (2019).
Lumoutumisen alkuperäinen lähde on keskiajan taiteessa, sen luonteikkuudessa ja henkisyydessä. Väisäsästä viehättää keskiajan taiteilijoiden kyky kuvata kärsimystä ja ihmisen haurautta.
– Usein piirustus kätkee muiston tai ajatuksen toisesta ihmisestä, se on nostalginen tai unenomainen tapahtuma, jossa eri aikakaudet voivat yhdistyä.
Piirustuskollaasissa Aamusta kasvaa päivä (2019) ”astelee kuusimetsän tyttö, joka ei aina ole varma askeltensa suunnasta”. Hauraassa luonnonhengettäressä voi kuitenkin nähdä myös itsetietoisen naisen; lyyrisen Ad Astran tai Barbien pumpattuine huulineen, Venuksen liehuvan tukan tai renessanssin daaman hiuslaitteineen.
– Kuusimetsässä asteleva luonnonlapsi, ei aina ole varma askeltensa suunnasta.
Surrealistinen näytelmä
Väisäsen figuurit muistuttavat todellisen maailman olioita, mutta kuljettavat myös surrealistisiin näkyihin. Hahmot ovat tyyliteltyjä ja muotorikkoista, niillä on lukuisia ruumiinjäseniä; käsiä, jalkoja, silmiä, korvia ja suita. Toisinaan ne sulautuvat luonnonmaisemaan tai zoomorfisiin olioihin.
Väisänen myös dramatisoi kuvaa modernistien tapaan. Näyttämöllisyys (mise-en-scène) irtautuu reaalielämästä ja astuu taiteen estradille. ”Lavastemaisuus ja näyttämöllisyys sallivat vapaamman ilmaisun ja viivan vapaan liikkumisen”, pohtii Väisänen.
Lavastus alkaa määrittämään piirroksen sisältöä, piirtäjä ja teoksen henkilöt voivat ottaa minkä tahansa roolin. Tässä piilee taiteen viehätys, toden ja valheen leikki.
Lohdunalttari -piirustuksessa (2019) lintupäinen mies kohtaa naisen. Kasvoissa välähtää luurangon silmäkuopat, nautinnon ja kuoleman raja on häilyvä.
– Lintumies on eräänlainen biologisen rihmaston välityksellä tapahtuva ihmisen ja eläimen synteesi, ihmisessä on jotakin eläimellistä ja eläimessä inhimillistä.
Teoksista välittyy elämän, lisääntymisen ja kasvun teemat: kehon ja seksuaalisuuden läsnäolo. Taiteilija kertoo kaipaavansa piirustuksiin mielikuvien lisäksi jotakin konkreettista ja lihallista – pelkät ideat ja ajatukset eivät riitä, piirustuksessa on oltava lihallisuuden tuntu! – Tämä ei kuitenkaan tarkoita naturalismia, verisuonia ei kuvata sellaisenaan, vaan miten veri virtaa suonissa.
Hiili- ja tussipiirustus Syli (2018) koskettelee syntymän (Natività) ja armon (Pietà) teemoja. Vastasyntynyt esitetään henkisesti vanhentuneena; aikuisena lapsen puvussa. Vauva on yhtä aikaa haurastuva vanhus tai ristiltä nostettu ja uudestisyntyvä Pietà-hahmo. Sylilapsessa kiteytyy koko elämän kaari ja vastavuoroisuus. Imettävä äiti näyttäytyy ruokkivana voimana, karkeana ja lihallisena elämänä – joka ruokkii – ja jota on ruokittava.
MK. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/316386
Teokset: Arto Väisänen.
Valokuvat: Johanna Väisänen.
